Vanhempani ovat kuolleet, minulla on kaksi siskoa ja kolme veljeä.

Olen tutustunut sisaruksiini vasta aikuisiällä. Lapsesta asti ollut Helsingissä Ruskiksella koulussa, ammattikoulussa joten oli aivan luonnollista jäädä myös työ elämään tänne. Vammaisena minun oli hankalaa käydä koulua syrjäkylällä kun ei ollut kunnon tietä eikä perheessä kukaan ennättänyt kuljettaa (reellä) minua kouluun. Muistan, että ensimmäistä kouluvuotta yritettiin olin puolet Sahrajärven koulussa ja toisen puolen Nikaran koulussa jolloin asuin Enni-tädin luona pois kotoa. Sahrajärven koulun muistoja on, että joku poika kulki perässä ja haukkui "keinutuoli, keinutuoli" matkien kävelyäni, mutta Nikaran koulussa taas kohdeltiin äärimmäisen hyvin. Sain olla opettajan luona yötä, olin tosi pollea kun tulin koulurakennuksen yläkerrasta alas luokkaan.

Lapsena en ymmärtänyt miksi minua kohdeltiin erilailla kuin muita. Olen koko ikäni tuntenut olevani erilainen, tänään  koen sen voimavaraksi. Meni kauan, ennen kuin ymmärsin miksi minut oli erotettu perheestä ja lähetetty pois kotoa. Oma muistikuva, siitä kun isä jätti Ruskikselle hän lähti salaa pois eikä tullut hakemaan. Seitsemänvuotiaa pikkutyttönä koin sen hylkäämisenä joka on vaikuttat elämääni monella tavalla myöhemmin. Silloin koulussa puhuin  kuiskaamalla 4 vuotta josta muistan istuneeni jälki-istunnossa. Vieläkin hyvästien sanominen on tosi vaikeaa. Olin tosi vihainen kotiväelle joten pikkutyttönä päätin, että kun tänne jätitte niin en sitten ikinä itke, kun kotoa lähden. Minusta tuli sitten myöhemmin totuudentorvi joka kyseenalaisti kaiken.

Vasta, kun isä hommasi 1990 minulle pientä jalasmökkiä Multian Karhilaan isän vanhempien vanhalle paikalle olen tapaillut sisaruksia useammin. 

Olen onnistunut väistelemään kaikki kosijat ja säilyttämään vapauteni. Tällä hetkellä tuntuu, että se on tosi hyvä juttu. Hyviä ystäviä on paljon, maailman paras sydänystävä kaukomailla.

Tänään olen onnellinen ihminen ja erilaisuus on rikkaus!