Kävin ystävän kanssa uimassa näin sunnuntaina jonka jo mennessä tiesin hallin olevan täysi lapsiperheitä. Kuului itkua, parkua, kiukuttelua ja kaikkea mahdollista mitä lapset keksivätkään. Yhdellä pikkutytöllä näytti olevan tosi kova uhmaikä hän nimittäin pukuhuoneen ovella kiljui pää punaisena, että "mä en kävele äiti ota sylkyyn". Kuuntelimma sitä kiljuntaa aika tovin, kun äiti oli pukenut itsensä ja monta kertaa rauhallisesti kehoittanut tätä tyttöä tulemaan ja pukemaan. No - hämpä ei mennyt, vaan viimein äiti meni hakemaan silloin alkoi kiljunta, että "minä haluan kävellä itse, hetken päästä, että haluan pukea itse"!!!! Äiti pysyi rauhallisena ihailen kaikkia pikkulasten äitejä joiden päreet ei pala, kun lasten uhmaikä on pahimmillaan. Loppujen lopuksi vaatteet meni päälle ja pikkuin kikkarapää oli valmiina lähtemään uimareissulta kotiin. Taidan seuraavan kerran mennä arkena päiväsaikaan, kun on vähemmän väkeä saa naustikella uinnista, kun radat eivät ole tupaten täysiä.

Olin juuri nauttimassa murupäiväkahvista, kun taivaalle ilmesty valopallo oli upeaa että aurinko edes hetken paistoi. Tuli heti sellainen kiva olo, että kyllä se kevät vielä tulee - no tulis se talvikin ensin!

Äidille soittelin äsken tuollaisen tunnin puhelun, kun yritimme ratkaista sähköpostiongelmaa. Minusta on tosi hienoa, että hän jaksaa yrittää vaikka "välillä meinaa hermot mennä", kun unohtaa mitä piti painaa. Olisi hyvä, kun asuisi lähempänä, että saisi neuvottua paremmin. Omatkaan taidot eivät kovin kummoiset ole, mutta tekemällä oppii sen olen huomannut.