Olen syntynyt 1945 Vetelissä synnytyslaitoksella. Syntymävuodesta voi päätellä, että ei ollut terveydenhuolto kehittynyt siihen mitä se on nyt joten laitoksella jäi huomaamatta, että en ollut aivan terve. Tätini oli ihmetellyt, kun en istu kunnolla ja sitä kun oli alettu tutkia, niin selvisi että minulla oli lonkkavika. Sodan jälkeen ortopedia-alaa vasta sotainvalidien kanssa harjoteltiin. Sota piti huolen, että lääkäreillä materiaalia riitti mitä leikellä.  Ensimmäisen matkani Helsinkiin nukuin junassa tavarahyllyllä, kun olin vasta vauva ja tiedot ovat vähän hataria niistä ajoista.  Invaliidisäätiön sairaalaan vanhempani jättivät minut jossa vietin ainakin puolivuotta ilman, että vanhemmat kävi katsomassa. Minut leikattiin vasemmasta lonkasta johon laitettiin hopea levy (josta vieläkin on kaksi hopeanaulaa jäljellä) ja oikeaa yritettiin kipsillä sammakkoasennossa.

Lopputuloksena, kun vihdoin pääsin kotiin olin jäänyt normaalista liikkumiskehityksestä tietysti jälkeen, kun en kipsin kanssa pystynyt liikkumaan. Myöhemmin huomattiin vielä, että vasenjalka oli sairaalareissulla halvaantunut mahdollinen poliotartunta oli tullut sairaalasta ilman, että edes huomasivat sitä. Nykytiedoissa se olisi hoitovirhe, mutta kun 1950 mentiin isän kanssa poliklinikalle näyttämään, niin "kaikki paperit ensimmäisestä käynnistä olivat hukkuneet" jälkeenpäin tulee väkisinkin mieleen, että siihen aikaan epäonnistumisia hoidettiin hävittämällä sairaskertomuksia.

Se ensimmäinen lääkärireissu jätti monenlaisia jälkiä ison arven vasempaan lonkkaan, sekä henkisen arven hylkäämisestä.