Lapsena olin isin tyttö! Johtui varmaan siitä, että hän kuskasi minua sairaalareissuilla Helsingissä. Matka oli pitkä keski-suomesta tulla junalla kesti lähes 12 tuntia. Minut oli päätetty lähettää Helsinkiin sisäoppilaitokseen kouluun, mutta minulle sitä ei oltu sen paremmin selvitetty, että minut jätetään sinne. Vuosi oli 1952 elokuu, kun koulut alkoivat olin 7-vuotias ja isän kanssa tultiin junalla Helsinkiin. Sitä en muista, että oliko meitä kukaan junalla vastassa, mutta sen muistan kun olin isän kanssa Ruskiksella. Meille näytettiin paikkoja mikä olisi minun huone ja luokka joista en kuitenkaan muista juurikaan mitään. Sen muistan, kun suuri suru tuli siitä, kun isä oli lähtenyt pois ja jättänyt minut sinne aivan vieraaseen paikkaan yksin. Muistan itkeneeni siellä monta päivää, varmaan joku lohduttikin mutta en niistä muista mitään. Pienessä päässä pyöri monenlasia ajatuksia, että MIKSI MINUT HYLÄTTIIN! En voinut sitä mitenkään käsittää, että vasta seuraavana joululomalla saisin mennä käymään kotona. Olin tosi vihainen "isälle" ja "äidille" sen muistan kuinka silloin päätin, että en ikinä enää itke kun lähden kotoa.

Näin jälkeenpäin miettien voin ajatella asian hyviä puolia jos tapahtumaa ei olisi ollut, niin olisin aivan toisenlainen ihminen. Minusta on tullut ehkä sosiaalisempi, kuin muuten olisin. Olen koko elämäni ajan ollut varuillani ihmissuhteissa, että ei kannata kiintyä kehenkään, kun se kuitenkin jättää. Ymmärrän tänään vanhempiani paremmin, että siihen aikaan ei ollut juurikaan liikuntavammaisella lapsella vaihtoehtoja. Ei ollut koulukyytejä ja erikoiskouluja oli silloin suomessa vain yksi joka oli Helsingissä. Se koulu on tehnyt minut kuitenkin henkisesti äärettömän vahvaksi tänään en pelkää oikeastaan yhtää mitään. Taistelen tulisesti vammaistenlasten oikeudesta olla tavallinen lapsi käydä tavallista koulua olla oman perheensä jäsen.

Hylkäämiskokemus vaikuttaa lapseen koko hänen elämänsä ajan!