Flunssa on parantumaan päin joten iltapäivällä uskalsin lähteä ulos, vaikka pakkasmittari näytti ihan kohtuullisia lukemia. Illansuussa oli Helsingin Sosialidemokraattinen Naisyhdistyksen kuukausikokous ohjelmassa oli alustus  "Vammaisen arki - mitä korjattavaa on? Alustuksen piti Marja Pihnala, Invalidiliitosta sekä Sari Kokko, Näkövammaisten Keskusliitosta. Asiaa käytiin jokaisen omasta näkökulmasta, että "miten pääsisin kotoa ulos jos yht'äkkiä istuisin pyörätuolissa enkä pääsisi omin voimin sängystä ylös?" Toinen vaihtoehto oli, että "miten pääsen kotoa ulos jos yht'äkkiä en enää näkisi?" Jokainen mietti, mitä se omalla kohdalla merkitsisi? Onko nykyinen asunto sellainen, että pääsisikö siellä liikkumaan pyörätuolilla, pääsisikö kauppaan, harrastuksiin yms.? Vastaukset ihmisiltä oli monenlaiset sillä eihän ihmiset sellaista mieti, ennen kuin sattuu itselle tai jollekin läheiselle sellainen onnettomuus tai sairastuminen! Näytti olevan tosi tehokas tapa kertoa, että "mitä ovat vammaistenhenkilöiden ongelmat arjessa".

Minulla on kokemusta asiasta joten olen asuntoni ja asuinympäristöni valinnut sen mukaan, että pärjään vaikka mitä kävisi. Kiva, kun pyörätuolilla liikkuvat kaverit pääsee kylään. Suurimmalla osalla ihmisiä tulisi asunnon- ja ympäristönvaihto. Avuttomuus siitä, että ei pärjää - luulo siitä, että hyvinvointiyhteiskunnan palvelut alkaisi heti pelata.  Mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, vaan jokainen etu on taisteltava on itse tiedettävä, että mitä etuuksia kuuluu saada. Ajatus, että  ei ole mitään elämää vammautumisen jälkeen!

Kotimatkalla ajattelin, että kuntapäättäjille ja eduskuntavaaliehdokkaille pitäisi saada sama koulutus, ehkä sitten saataisiin vihdoin  henkilökohtainenavustaja vaikeavammaisille subjektiiviseksi oikeudeksi, kun he keksisivät, että sehän voi tapahtua kelle vaan. Miten se sanonta nyt olikaan, että TÄNÄÄN MINÄ HUOMENNA SINÄ.

Tässä kaikki tänään, heippa.